 |
|
|||
 |
|
||
|
24.08.2006 - 12:45
Janne Pyykkö: Ei tämä kontaktiensa puolesta nautinnollinen matka ollut. Nämä olisin halunnut välttää:
Minulla on oma käsitys noista tapahtumista ja niiden syistä enkä välitä niistä sen enempää tarinoida. Enemmän saattaa joku hyötyä tiedosta miten vastaavan voi välttää: 1. Jos olet tekemisissä venäläisen virkamiehen kanssa, muista, että hän saa kuukausipalkkaa. Jos hän on halukas lähtemään oppaaksi retkelle, pitäisi hälytyskellojen soida, sitä enemmän mitä korkeampi virkamies. Luonnonpuiston käyntimaksut, oppaan päiväpalkkamaksut, mahdolliset kalastusmaksut ja vastaavat menevät luonnonpuiston tilille eivätkä hyödytä suoraan virkamiestä. Siksi kysy ennakkoon paitsi mikä maksaa mitäkin myös haluaako opas rahaa ohi kirjanpidon (miten sen kysyt, ei sitä voi neuvoa, riippuu tilanteesta, ei kuitenkaan ensimmäisessä kirjeessä). Näin oppaalle ei tule tarvetta naamioida extrakusetuspalkkaansa "kuljettajan odotusajaksi" tai joksikin muuksi keinotekoiseksi jutuksi, joka suomalaista vain ketuttaa. Yurin tapauksessa tuo ylimääräinen pyyntisumma oli euroina noin 400, mutta osa siitä lienee ollut tarkoitettu jaettavaksi myös muille, jotka meitä auttoivat tai "auttoivat". 2. Jos sinun täytyy ehtiä johonkin tiettyyn junaan tai lentokoneeseen, sovi tuosta ohi kirjanpidon maksettavasta palkkiosta, että puolet siitä maksetaan vasta junalaiturilla puoli tuntia ennen junan lähtöä tai lentokentällä puolitoista tuntia ennen lentokoneen lähtöä. Tämä varmistaa, että virkamiehellä on syy hoitaa hommansa kunnolla loppuun. Parempia ohjeita en keksi, mutta palautetta otan vastaan erittäin mielelläni - haluan itsekin oppia miten näitä asioita pitää Venäjällä hoitaa. Vielä lopuksi: Tarkoitus ei ole tällä tekstillä pelotella ketään, joka Venäjälle aikoo. Menkää vaan. Eivät asiat usein näin hullusti ole. Ne kaksi aiempaa kertaa, kun olen käynyt Venäjän Karjalassa melomassa, ovat sujuneet paremmin. Molemmilla kerroilla oli hyviä kaverimelojia eikä heistä ole ollut mitään valittamista = kohtuullisia alkoholin kanssa ja vailla venäläistä suurvaltauhoa. Siksi en tälläkään kertaa osannut ennakoida moista. "Luonnonpuiston johtaja" retkikumppanina kuulosti pikemmin erittäin luotettavalta valinnalta, mutta väärässä olin. Kannattiko siis mennä? Kannatti tietysti! 15.08.2006 - 16:02
 Jaakko Mäkikylä: Pitkällä matkalla syntyy kaikenlaista jätettä. Moni hautaa ne maahan pois silmistä, mutta ei mielestä. Meillä oli Heguzi hyvänä omanatuntona ja vähän syyllistäjänäkin. Toimme kaikki roskat mukanamme. Tässä on kaksi kuvaa, toinen illalla, kun tulimme retken päätepisteeseen Kozhim-joen ja junaradan risteykseen. Toinen kuva on sama ranta seuraavana aamuna ennen lähtöämme Kozhimin asemalle.  09.08.2006 - 14:07
Janne Pyykkö: Kozhim on läpi Venäjän tunnettu upeista maisemistaan. Joen vierellä kohoaa tavan takaa 100-metrisiä pystysuoria seinämiä, joiden huipulle patikointi on takaa kiertäen verraten helppoa. Alla oleva näkymä vaati vain 12 minuutin reippailun.
Yuri mainitsi, että ylhäältä pystyy laskemaan yksittäiset harjukset turkoosissa vedessä. Korkean veden takia vesi oli kuitenkin retkemme ajan hiukan rusehtavaa eikä moinen temppu meille siksi onnistunut. Kauempana joesta on joukko Uralin rinnakkaisia vuorijonoja, jonne patikointi olisi alkupäivinä houkuttanut, mutta säät (ja taudit) eivät antaneet tällä kertaa myöten. Viikkoa myöhempi 8-tuntinen sadepatikointi eräälle matalalle Uralin nyppylälle muistutti maisemiltaan Lapin tuntureita:
... paitsi että Lapista poiketen tunturin toisella puolella maasto oli jylhää kuten joen vierelläkin:
Tiedän menettäneeni jotain, kun ensimmäisten päivien huiput jäivät näkemättä. Upeita maisemia siellä on, olen varma. 09.08.2006 - 12:02
Jaakko Mäkikylä: Tällainen reissu, joka sisältää paljon muuttujia ja epävarmuuksia, on monella tasolla opettavainen.
Mitä opin kanssareissaajiltani? Jannelta opin yksilöä kunnioittavaa ryhmäpäätösten mekaniikkaa. Ja sama suomeksi: sai sooloilla, kunhan muu porukka tiesi siitä. Jos joku halusi huiputtaa joen rantakallioita, ei se edellyttänyt jokaisen osallistumista kiipeämiseen. Toisaalta, kun olimme Mikan kanssa tiedustelleet melonnan lähtöpaikkaa ja meille tuli oppaamme Juryn kanssa siitä vähän erimielisyyttä, niin Janne sanoi, että ryhmän niiden jäsenten päätökseen on mukauduttavat, jotka ovat joen ja ohitettavat kosket nähneet ja arvioineet. Mika ja minä näimme pahimmat paikat, Janne joutui palaamaan tiedustelumatkalta ennenaikaisesti leiriin huonovointisuuden vuoksi. Toivottavasti opin myös Jannen analyyttistä ja rauhallista suhtautumista asioihin. Mikalta opin jo harjoitureissullamme varusteisiini liittyviä, elämää ja kaluston kuljettamista helpottavia ratkaisuita. Kiitos niistä. Mikalla oli myös aimo annos tervettä varovaisuutta ja huumorintaju, josta pidin. Heguzilta opin paljon ekologiseen matkailuun ja elämiseen liittyviä asioita. Lisäksi mm. kuinka junan samovaarista tankataan liki kiehuvaa vettä muovipulloon sulattamatta pulloa. Ja kuinka hakataan halkoja niin, että omat sääret ja sormet ovat turvassa. Hannulta sain laajasti tietoa luonnon ilmiöistä ja niiden taustoista. Mariolta sain jälleen kerran meillä suomalaisilla niin hataralla pohjalla olevaa kansainvälisyyskasvatusta. Venäläisiltä kumppaneiltamme opin paljon neuvokkaita pikkuasioita, joita tarvitaan kun eletään niukoissa ja vaativissa oloissa. On hyvä välillä mennä R-kioskia kauemmas. Se avartaa. 08.08.2006 - 09:03
Janne Pyykkö: Jos jokin minua yhä motivoi kirjoittamaan tänne, se on valmistaa myöhempiä Uralin kävijöitä tietämään mihin pitää varautua.
Pari aihetta on käsittelemättä:
Kun nämä on käsitelty, hiljenen. 08.08.2006 - 00:28
Jaakko Mäkikylä: Sunnuntain hesarissa (7.8.) oli juttu vuoden 1986 elokuun alun panttivankidraamasta, jossa Mikkelin torilla kuoli kaksi ihmistä pankkirosvon räjäyttäessä autonsa. Alkuperäinen tapahtumapäivä oli perjantai. Seuraavana lauantaina tulin ystävättäreni Mariannan kanssa 21 vuorokauden Atlantinpurjehduksen jälkeen Newportiin Yhdysvaltoihin. Kuulin siellä tuosta Mikkelin tapauksesta ensimmäisenä uutisena Suomesta. Olimme osallistuneet TWOSTAR -purjehduskilpailuun, kahden hengen miehistöllä Atlantin yli Englannin Plymouthista Yhdysvaltain Newportiin.
Siis 20 vuotta sitten, entä 30 vuotta sitten? 1976 - pääsin täysin maakrapuna mukaan lankomieheni purjeveneen (Lohi 34) siirtopurjehdukselle Englannista Suomeen. Siihen aikaan harva suomalaisvene purjehti edes Tukholmaan. Tämä 2-viikkoinen seikkailu oli alku purjehdusharrastukselleni, joka kulminoitui tuohon TWOSTARiin 10 vuotta myöhemmin. 1996 - osallistuin ACR -melontaan. Arctic Canoe Race oli melonta, jossa viikossa melottiin 500 km pitkä Tornionjoki päästä päähän. Meloin tapahtuman retkisarjassa osin tyttäreni Sannan kanssa, osin yksin ja viimeisen vastatuulipäivän eräs saksalainen kaveri keulamiehenäni. Olin aika kokematon melojana, mutta uskalsin lähteä isoon virtaan, koska mielestäni mittakaava oli sama kuin Atlantilla 45 -jalkaisella purjeveneellä. Ehkä näin olikin, selvitin kaikki kosket uimatta. 2006 - Kozhim-joki. 2016 - olen silloin 67-vuotias. Oletettavasti jonkinasteisesti eläkkeellä, joten ainakin aikaa on, jos haluan jotain tehdä. Silloin voisi mennä vaihteeksi länteen - Nahanni River Kanadassa. Tai ehkä sittenkin aurinkotuulipurjeella kuun ympäri... 08.08.2006 - 00:06
Jaakko Mäkikylä: En ole kokenut luontoretkeilijä. Edellisessä elämässä liikuin purjeveneellä, jossa oli sisävessa. Jo venäläisen junan vessa sai minut jonkinmoiseen paniikkiin. Istuminen ei houkuttanut. Lupasinkin itselleeni, että ennen seuraavaa reissua venäjälle treenaan reisi- ja pohjelihaksiani, jotta voin levitoida tarvittavan ajan ilman istuinta.
Kun luonto kutsui metsässä, olin jo saanut hyvän vinkin ekomatkaaja Heguzilta: käännä riittävän iso kivi syrjään, tee asiasi, pyyhi suuri-pinta-alaisilla ruohotupoilla tai sammalleella (samoilla välineillä Heguzi tiskasikin, mutta tietysti eri tupoilla.) Kännnä lopuksi kivi takaisin paikoilleen. Viimeistelyyn käyttämiäni savetteja Heguzi paheksui suunnattomasti. Intassa, Yurin toimistossa Hannu äkkäsi, että siellä oli yllättävän siisti sisävessa - pönttömallia. Ulos tullessa Hannu valitti, että muuten kaikki oli OK, mutta vessapaperin sijaan oli sanomalehtiä. Minä menin seuraavaksi, taskussani oli onneksi hätäapupaperia ja savettia, joilla selvisin hommasta. Vetäessäni vessaa, huomasin, että pönttö pahkeinen oli tukossa. Peli oli pelattu - kerroin Heguzille, että tukkoon meni. Heguzi ripitti minut ja Hannun: venäläiseen vessaan ei ikinä saa heittää vessapaperia, ne menee tukkoon heti. Pöntön vieressä on roskis papereita varten. Siis se pönttö, jota Hannu oli luullut paperiastiaksi. Tämä Hannun ekoteko lämmitti mieliämme monasti reissun aikana. 07.08.2006 - 10:45
Janne Pyykkö: Yurin vahva metsästyskoira, joka pelkästä oikusta tai huvituksesta ui joen yli kosken kohdalta, herätti ihastusta. Selvähän tuo. Mutta metsästyskoiralla on suden luonto. Miten itse suhtaudut seuraavaan tapaukseen? Olimme ruokatauolla, kun koira löysi maastosta jotain kiintoisaa. Hannu ja Olli riensivät paikalle, samoin Yuri, myöhemmin Mika. Syötyäni menin minäkin Marion kanssa katsomaan mitä oli tapahtumassa. Kiveä ympäröivä sammal oli sytytetty yhdestä reunasta tuleen. Yuri kohensi tulta, Hannu seurasi tapahtumaa tiiviisti kamera kädessä. Maan syövereistä kuului vikinää. Nyt ei ole kaikki kohdallaan, sanoi joku aivoissani. Jäin seuraamaan. Aika ajoin jostain maan kolosta, kiven edestä tai takaa, syöksyi esiin laiha musta 30-senttinen eläin, ja palasi yhtä nopeasti takaisin. Koira pöllytti sammalta ja pyrki kiven alle. Lopulta se sai leukojen väliin saaliin, jota ei kuitenkaan tappanut, koska Yuri antoi siitä käskyn. Yuri nosti eläimen ilmaan. Hannu sai valokuvansa ja jäi pohtimaan oliko kyseessä minkki vai vesikko. Näytös ohi. Palasimme nuotiopaikalle, jonne Yuri toi saaliin, joka yhä kitui. We killed the animal for nothing, just for fun, sanoi Mario ihmetellen. Jaakko, joka ei nähnyt tapahtumaa mutta näki kituvan minkin, poltti päreensä. Hän pyysi Ollia kääntämään Yurille, että paheksuu tapahtumaa. "Koira tehköön mitä tekee, ihminen älköön auttako." Kysyin Yurilta Olli-tulkin kautta: Näin jäi keskustelu pattitilanteeseen. On tietysti selvää, että ekologisesti tapahtuma oli merkityksetön. Maan alle jäi yhä monta minkkiä, jotka sitäpaitsi ovat tarhakarkulaisina alueella peräti haitaksi. Tappaminen on tästä vinkkelistä hyväksikin, mutta on eri asia, kuka sitä haluaa katsella. Joka tapauksessa jälkikeskustelun hyöty oli, ettei Yuri enää pitänyt meille metsästysnäytöksiä. Koira sen sijaan piti luontonsa ja aina, kun ei ollut Yurin veneessä, juoksi maata pitkin kaikkea elävää takaa ajaen. Saatoimme esim. nähdä joen penkkaa juoksevan jäniksen ja hetken kuluttua koiran. Kerran Yuri nosti rannasta tapetun heinäsorsan. Tässä illallinen? Emme kuitenkaan syöneet sitä, vaan oletan, että sorsa jäi leiriin Pashalle myöhemmin naposteltavaksi. Tämän tapauksen jälkeen Jaakko ryhtyi melomaan rannan lähellä, jotta pelottaisi linnut lentoon tai vesille ennen koiraa. Killer dog, tämän lempinimen antoi Mario koiralle. 07.08.2006 - 09:08
Janne Pyykkö: Jaakon mainitsemassa tapauksessa, jossa koira katosi ja jossa eräpoliisit ilmaantuivat kuin taikaiskusta moottoriveneellä paikalle, jotta Yuri pääsi heidän kanssa ylävirtaan koiraa etsimään, oli piirteitä, joiden syy-yhteyksiä en ymmärrä. Emme olleet nähneet kuin kaksi moottorivenettä koko matkalla sitä ennen. Silti Yuri oli koko ajan varma, että kohta tulee vene. Miksi? Toinen tapaus oli matkan alkupuolella, jollion venäläisiä oli aikeissa tulla mukaamme useampia. Kun ilmeni, että vain yksi heidän kumiveneensä on melontakuntoinen (muita ei saatu paikattua), ilmestyi paikalle kuorma-auto, jolla muut venäläiset pääsivät kätevästi poistumaan. Mistä kuski tiesi tulla juuri sille syrjäiselle joenpenkalle? Mario epäili, että maastossa toimii jokin meille tuntematon viestintäverkko, jota paikalliset asukkaat käyttävät. En usko. Joskus puhutaan etiäisistä tai aavistuksesta, että jokin asia kohta ratkeaa, joku tuttu kohta tulee kylään, jne. En usko siihenkään. Vaan ehkä se etiäinen on se, että kun liikutaan autiossa erämaassa, on hyvä olla tietoinen keitä muita siellä liikkuu ja millä tavoitteilla, kaikki pienetkin merkit rekisteröidään, ihmisten tarinat kuunnellaan. Yläjuoksulla meidät oli ohittanut moskovalainen melojaporukka katamaraaneillaan. Jotain ne rannalta heille huusivat ja katamaraaneista takaisin. Näin on voinut kulkea viesti, että tarvitaan auto paikalle. No entäs se eräpoliisien sopiva saapuminen? Kuulkaa sitä en osaa selittää sittenkään. 06.08.2006 - 22:36
Jaakko Mäkikylä: Toiseksi viimeisenä jokipäivänä lähti oppaamme Jurin koira rusakon perään eikä palannut rantaan, kun meidän piti jatkaa matkaa. Meillä oli jo leiri pystyssä eikä koiraa näkynyt. Juri epäili koiran jääneen ylemmäs joen rantaan, missä pysähdyimme ns. geologien leirille.
Juri odotti, että alajuoksulta tulisi moottorivene, jonka kyydissä hän pääsisi jokea ylös. Hämärtyvässä illassa alkoikin kuulua jokimoottoriveneen pörinä. Näimme joen törmältä, että vastarannan koskea kiipesi vene hitaasti ylös. Joki oli tässä kohtaa 200-300 metriä leveä ja tihkusateisessa illassa vene olisi voinut mennä ohi huomaamatta meitä. Nappasin Jurin puheesta sanan "signal", muistin, että minulla on varusteissa valkoisia ja punaisia kynäraketteja. Kaivoin kanootistani valkoisen raketin ja laukaisin sen, kun vene oli selvinnyt koskesta sileään virtaan. Vene kääntyikin meitä kohti ja tuli rantaan. Veneessä oli kaksi Jurin tuttua eräpoliisia, toinen kavereista oli ollut poliisina 30 vuotta, toinen, komilainen, oli nuorempi. Molemmat kaverit näyttivät siltä, että heidän kanssaan on hyvä olla ystävä ja paperit kunnossa. Miehet tulivat nuotillemme, jostain ilmestyi leipää ja pieni votkapullo, josta riitti sopivasti kaksi kierrosta meille kaikille. Lisäksi syötiin Jurin paistamaa kalaa, me tarjosimmme savuporoa ja Mika antoi kuivaamansa häränlihaa, josta vieraamme tuntuivat pitävän. Juri kertoi heille tavoistamme tehdä ruokaa pienissä porukoissa, perata kalasta pois liki kaikki syötävä jne. Kun kuulimme toisen miehistä olevan alkuperäisen komilaisen, kertoi Janne, että komin kielellä numeroiden kirjoitusasu on sama kuin suomen kielessä ja pyysi komilaista laskemaan yhdestä kymmeneen. Äänneasusta tunnisti juuri ja juuri, mistä oli kysymys. Ellen väärin muista, niin samassa yhteydessä kävi ilmi, että komin kielessä on kuusitoista ajanmuotoa. Aikansa turistuaan kaverit lähtivät Juri matkassa virtaa ylöspäin. Aamulla Juri nukkui teltassa koiransa kanssa. 04.08.2006 - 15:43
 Jaakko Mäkikylä: Riitta oli vastassa ja otti meistä muutaman kuvan tulohässäkässä. Vasemmalta Mika, Mario avec, Janne, alhaalla Heguzi, Hannu (tuppo nenässä), Mario ja Jaakko. 04.08.2006 - 13:56
Jaakko Mäkikylä: porukkkamme tulkki-jäsen, Olli o.s. Heguzi, on todellinen vihreä matkaaja.
Meidän reissullamme se ilmeni monella, opettavaisella tavalla: - matkat junalla, ei lentokoneella - junassa halvimmassa luokassa ja ryhmälipuilla jos vain oli - kaupungissa metrolla ja muilla julkisilla - junassa mieluummmin matkaeväät kuin ravintolavaunu, menomatkalla junassa ei ollut ravintolavaunua, vaan syötävää sai ostaa asemilla mummoilta - retkieväät mahdollisimman ympäristöystävällisesti pakattuina - maatumattomat roskat toimme takaisin Intaan - muovia ei poltettu nuotiossa, alumiinia vain, jos se todella tuhoutui kokonaan - ruoka tehtiin mieluummin avotulella kuin kaasulla - puolentoista litran muovipullossa on hyvä liottaa papuja ja herneitä - vanha ruoka syötiin ensin loppuun, ennenkuin uutta tehtiin - sammal on hyvä tiskiharja ja wc-paperi - ei saippuaa eikä eritteitä jokiveteen, ruuantähteet nimenomaan jokeen, koska olimme karhualueella Venäläinen tapa polttaa nuotiota oli mahdollisimman korkeapäästöinen: puut pantiin yhdensuuntaisina tiukasti toisiaan vasten hiilloksen päälle, palaminen oli tehotonta, mutta pitkäkestoista. Puut poltettiin pääasiassa halkaisemattomina rungon pätkinä vaikka kuivaa risua oli mielin määrin. Tuli oli yleensä tarvetta isompi. Heguzin 20-vuotias puuvilla(?) -teltta oli sateiseen keliin paras mahdollinen. Meillä muilla, nykyaikaiset teltat eivät hengittäneet ja jos teltan alla ei pitänyt pohjapressua, kerääntyi maasta nouseva kosteus teltan sisäkattoon ja joillain meistä se jopa satoi sieltä alas. Muuten minusta tuntui, ettei telttojen sateenpitävyydessä ollut läheskään samoja eroja kuin telttojen hinnoissa. Halvimman ja kalleimman teltan hintaero oli varmaan 4-5 kertainen, silti yhtä kosteina kaikkien tavarat tuntuivat olevan. Jo pelkästään märkien vaatteiden mukana meni paljon vettä telttaan. Paras tapa kuivata vaatteita, oli nukkua niissä. Eräoppaan tutkinnon suorittanut jäsenemme Hannu yritti kuivattaa sukkiaan lämmittämällä kiviä nuotiossa. Ensin paloivat näpit, sitten sukat. Vein reissun kuvat kehitykseen, saan ne ensi keskiviikkona. 04.08.2006 - 10:45
Jaakko Mäkikylä: olin etukäreen miettinyt turvavarusteitamme ja varautumista mahdollisiin onnettomuuksiin. Tiesin joen olevan sen verran leveä, että heittoliinoista ei olisi paljonkaan apua, vaan todennäköisin pelastustilanne olisi kaatuneen kaluston auttaminen pystyyn ja ihmiset takaisin kanoottiin virran mukana kelluessa. Tämä olisi toiminut hyvin, koska pelastamisen aikana ei olisi tarvinnut varoa kiviin törmäämisiä. Vesi oli sen verran korkealla.
Olimme tiettömien ja asumattominen taipaleiden takana, siksi pidin satelliittipuhelimen mukaanottoa välttämättömänä. Emme onneksi tarvinneet sitä muuhun kuin yhteydenottoihin Jenniin ja blogiimme. Olin hankkinut puhelimen akkua varten aurinkolaturin - sitä ei tarvittu. Sen verran aurinko yhtenä iltanan paistoi, että sain kokeiltua laturia - latasin sillä kännykkäni akun, jotta sain otettua kuvia, joita sitten postitin, kun palasimme kännyn toiminta-alueelle. Satellittipuhelin toimi hyvin, kunhan sen antenni näki eteläiselle taivaalle. Märkä metsä ja sateen kastelema teltta estivät yhteyden. Akku (3500 mAh?) kului noin kymmenen 1-2 minuutin puhelun aikana vajaaseen puoleen. Jos joku meistä olisi pitänyt saada pois joelta, olisi ehkä potilaan kannalta miellyttävin vaihtoehto ollut kuljettaa potilas moottoriveneellä jokea pitkin lähemmäs kyliä ja sieltä tietä pitkin. URAL-kuorma-autolla kuljettaminen olisi ollut esim. luunmurtumapotilaalle tuskallista. Tapasimme joella kaksi eräpoliisia, jotka liikkuivat lappilaistyyppisellä jokiperämoottorilla. He olivat oppaamme Jurin tuttuja. Pysäytimme veneen, koska Jurin koira katosi ja Juri halusi päästä ylävirtaan koiraansa etsimään. Veneen huomion saimme kiinitettyä tihkusateisessa illassa ampumalla valkoisen valoraketin. Oli ensimmäinen kerta, kun kyseistä vekotinta tarvitsin. Olen kantanut valkoisia ja punaisia kyväraketteja mukanani yli 10 vuotta. Lääkelaukusta hupeni ainoastaan muutama särky- ja flunssalääke (-lohtu?) sekä jokunen ripulipilleri. Maitohappotablettejakin jotkut napostelivat. Meloja tai kanootteja ei rikkoutunut. Jotain pientä katosi. Ural-kuorma-autokuljetuksen aikana rikkoutui mm. muutama ongenvapa. Toisaalta tusinasta raakoja kananmunia murtui vain yksi ja toisaalta Opan teräsleilin korkki irtosi ja litra votkaa hulahti kassiini. Tavarat kannattaa pakata huolella. Reppuja heitellään ja revitään kasasta välkisin, niiden päällä istutaan ja niiden yli ryömitään. 04.08.2006 - 09:36
Janne Pyykkö: Pitkällä eräretkellä kaikkein tärkeintä on pysyä terveenä. Kuinka onnistuimme tässä? Surkeasti. Niin tärkeä kuin tämä aihe on, en muista lukeneeni siitä juuri tapauskertomuksia. Muutaman katastrofiin päättyneen arktisten lakeuksien erämatkan toki tiedän, mutta niissä olosuhteiden on alusta asti tiedetty olevan hengenvaaralliset. Meidän retki oli pientä verrattuna tuollaiseen. Kolme meistä kaatui yrjöilyyn ja vatsatautiin heti alkuun. Syy oli 8-tuntinen kuorma-auton katetulla lavalla tehty matka vuorille. Tie oli surkea ja täynnä kuoppia, joiden syvyyttä ei arvatenkaan voinut nähdä, koska olivat täynnä sadevettä. Kuski Benjamin ryyppäsi koko matkan ajan. Hän tarjosi jopa ajovuoroa Hannulle, joka oli ensimmäisenä yrjöilijänä siirtynyt lavalta ajohyttiin. Vastuutonta toimintaa. Toinen yrjöilijä oli Mario ja kolmas olin minä, joskin selvisin itse kuorma-autokyydistä vielä kunnialla. Sapuskat lensivät ketoon vasta Sana-vozh vuoristoleirillä. Minulla ruoka alkoi pysyä sisällä vasta seuraavan päivän iltana vaihdettuamme leiriä 30 km alavirtaan. On kiintoisaa mille ihminen vierittää syyn sairaudestaan, todellisia vaikutussuhteita kun on liki mahdoton tietää. Siksi esim. tilaamamme savuporo joutui ajoittain kullakin epäilyksenalaiseksi. Itse pidin siitä taukoa 3 päivää, kunnes se alkoi taas maittaa ja söin sitä hyvällä ruokahalulla retken loppuun asti. Märät ja kylmät olosuhteet olivat koko 11-päiväisen matkan ajan jatkuessaan lopulta vaativat. Ei varmaan tarvittu suurtakaan flunssan siementä, kun se heikensi toviksi myös Jaakkoa ja Mikaa. Ainoa terve kuin pukki koko joukosta alusta loppuun oli Olli. Mitä teimme väärin? Kylmiin ja märkiin keleihin varustauduttiin huonosti. Olin maalaillut etukäteen jatkuvia hellekelejä ja vakuutellut porukkaa, että muistakaa ottaa sandaalit ja sortsit (en tarvinnut niitä kertaakaan). Miksi näin? Menin varmaan harhaan luettuani toistuvasti Yugud Va -puiston henkilökunnalta saamiani sähköposteja, joissa vakuuteltiin veden vähyyttä ja ettei melontaa siksi voi aloittaa kovin ylhäältä. Olikin täsmälleen päinvastoin: vettä aivan hemmetisti yllä ja alla. Silti selvisimme retkestä hyvin, sillä kun Yuri teki illaksi nuotion mm. ruoan keittelyä varten, pystyihän siinä myös kuivaamaan päällä olevia vaatteita. Mutta tästä täytyy jatkaa lisää jossain toisessa yhteydessä. 03.08.2006 - 19:13
Janne Pyykkö: Kivien takaa kalastaja yleensä saaliinsa hakee, siellä nousukala lepää, virran sivussa. Viehe sinne, pientä häirintää, naps ja saalis on koukussa. Vaan Kozhimilla oli toisin. Ei ollut kivien takusia, ei ollut "virran sivua". Jatkuvien sateiden takia vettä oli paljon, kaikki oli yhtä ja samaa virtaa. Kalaa Kozhimilla on, harjuksia lähinnä. Ne ilmenivät tuikkeina ja pärskeinä veden pinnalla. Vieheen voi heittää periaatteessa mihin tahansa ja toivoa sattuman suosiota. Sattumaa tosiaan, sillä Kozhimilla kalastus ei ole normaalissa määrin taidon asia. Se on ahkeruuskysymys. Ahkera saa kalan jos ei tunnissa niin toisessa kumminkin. Minua ei moinen kalastus viehättänyt. Vähemmällä vedellä olisi kivet tulleet esiin, ottipaikkoja olisi ollut, sitten kyllä. Toki minäkin hiukan yrittelin mutta kalattomaksi jäin. Harjukset nosti ensin Yuri ja toiseksi Hannu, työn sankarien ahkeruuspalkintoina. Melaa kun ei tarvinnut kanootissa juuri heiluttaa, virta vei, niin jäi aikaa heittää viehe veteen, nostaa saalista aika ajoin, ken sitä rutiinia jaksoi harjoittaa. Eniten kalaa taisi silti vetää Pasha. Hän on Yurin mökin tai "leirin" puolivuotinen asukki, toisen puoli vuotta tekee töitä jossain kaupungissa, joka jäi minulle epäselväksi. Mökki on keskellä niemeä, jonka ympäri joki kiertää 2 km lenkin. Tuolla välillä on kalliojyrkänteiden aiheuttamia pyörteitä, akanvirtoja, yksi kiivaampi koski, siis kuitenkin jotain sellaista, jota ovela kalamies voi hyödyntää. Pashan rutiini oli tämä: Nosta leirissä kumivene selkään ja vapa käteen, kävele niemen yliselle puolelle, laita vene vesille, laske tuo 2 km sopivissa paikoissa kalastellen, nosta vene ja saalis maihin niemen alisella puolella, kanna vene ja saalis leiriin. Tätä kun toistaa päivittäin viisikin kertaa, saalista kertyy ihmeesti. Puolikiloiset harjukset Pasha kieritteli jauhoissa ja paistoi runsaassa rasvassa. Nam. 03.08.2006 - 15:47
Janne Pyykkö: Ei saamari. Taas heräsin kusihätään. Tietää 20 minuutin valvontaa. Teltasta ulos, kuse, telttaan sisään ja teki tämän kuinka tahansa esim. syöksyen pienimmästä mahdollisesta vetoketjuun avatusta reiästä ulos/sisään, sisätelttaan tulee 30 hyttystä. Yksitellen kaikki hengiltä, raatojen viskaus ulos, sitten vasta lisää unta. Reippaimmin hyttysiä oli Yurin mökillä. Loppumatkasta voi olla että enemmänkin, vaan kun lainasin Mariolta sprayn, jota sumuttelin ovivetskarin ympärille, tilanne hiukan helpottui. Tämä oli elämäni toiseksi kovin hyttyskokemus (kovempi oli -99 Pohjois-Ruotsissa), mutta mitä olisikaan ollut, jos olisimme saaneet kokea Uralin normaalisäät, 30 asteen jatkuvat helteet? Kiva olisi ollut sekin kokea. 03.08.2006 - 15:27
Janne Pyykkö: Takaisin arkeen (töihin). Kiitokset omasta puolestani reissusta muille retkeläisille kuten myös Jenni-Juulialle, joka päivitti blogia satelliittipuhelujen perusteella. Samoin kiitokset kaikille blogia kommentoineille mitä nyt kursoorisesti kommentteja lueskelin. Matka jatkuu vielä päässä, blogi ei ole lopussa eikä sanat loppuneet. 02.08.2006 - 23:12
Janne Pyykkö: Helsingin junassa ollaan. Hauskin kohtaaminen ja mahdollinen linkki tulevaisuuteen oli kahdeksan melojan porukka Volgogradista matkalla Karjalaan Kuzeman kylään. Osoitteita vaihdettiin.
02.08.2006 - 23:05
Kaksi syltä syvä
Uralin voima Uralin sade Sateen hämärä (Jaakko Mäkikylä) 02.08.2006 - 16:13
Janne ja Mario joella.
Jaakko ja koottava pakboat -kanootti.
Oppaamme Yurin erämökin ranta.
Yurin mökin keittokatos. Täällä pääsimme saunaan. Jaakko Mäkikylä: Melonnasta vielä... kun (jos) pääsemme Suomeen ja saamme kuvia blogiin, selvenevät melonnan yksityiskohdatkin. Silti tuntuu jo nyt, että Äiti Venäjä teki tästä itse kullekin monitahoisen melonnan sekä joelle, että itse kunkin sisimpään. Tällainen retki piirtää ihmiseen pysyvät jäljet. Halusi tai ei. |
|||
