Janne Pyykkö: Yhden seikan Jaakko jätti kertomatta: Miksi Pohjois-Uralilla pitää olla koottava kanootti? Logistiikan takia. Juna on ainoa järkevä keino päästä perille, siksi kanootit täytyy olla pakattavissa normaaleiksi matkatavaroiksi.

Reissun kolme muuta kanoottia ovat ilmatäytteisiä, 2 itävaltalaista (Grabner-tehtaan mallit XR Trekking ja XR500) ja 1 tsekkiläinen (Gumotex-tehtaan malli Palava). Rinkka selkään ja rullattu kanoottinyssäkkä kärryyn, niin olen liikutellut viimeiset viisi vuotta 40-55 kilon retkitavaroita paitsi Suomessa myös Ruotsissa, Baltiassa ja Venäjän Karjalassa. Logistiikka pelaa, kun voidaan hyödyntää paikallisia busseja, junia, laivoja, lentokoneita, mönkijöitä, takseja, helikoptereita tai viime kädessä kantaa kanootti joen latvavesille. Matkatapana tämä reissu ei poikkea aiemmista, nyt vain mennään kauemmas.

Logistiikka on kiinnostava juttu, tai sen puute. Pohjois-Ural on täysin junaradan varassa. Autolla sinne ei voi ajaa, autotkin tuodaan junalla (olen varmistanut asian satelliittikuvista, tiet eivät jatku kauas). Millä 40000 ihmistä Intassa elää on kiehtova kysymys. Niin kiehtova, että jo senkin varjolla voi mennä noin kauas, muka melonnan vuoksi, jotta sen saisi selville.

Kaivostoiminnalla arvatenkin Inta elää. Junarata, joka jatkuu Vorkutaan, on 1930-luvulla rakennettu, Stalinin määräämällä pakkotyöllä. Pääradalta alkavat pistoraiteet ovat muiden kaupunkien henkireikä, siis muiden entisten vankileirien. Metsiä Komin tasavallassa on valtava määrä. Jos tätä seutua haluttaisiin kehittää, vaikka tehdä sellutehdas, ensimmäinen ratkaisu olisi arvatenkin rakentaa lisää raiteita, lisää junia, jotta tavaraa voidaan liikutella, sillä juna kulkee myös talvella. Sitten vasta teitä tundran yli rekkoja varten.

Sellaista on harvaan asutun Pohjois-Uralin logistiikka. On lievästi perverssiä, että täytyy kiittää isä aurinkoista, jotta pääsemme Pohjois-Uralille melomaan.